Keittiöpsykologin tunteman keski-ikäinen naisen luona toistuu jokakesäisellä vierailulla aina sama keskustelu. Emäntä pahoittelee, että parvekekukat ovat niin huonossa kunnossa, koska hän ei ole ehtinyt niitä hoitamaan ts. nyppimään niistä kuolleita kukkia pois. Keittiöpsykologi ei voi kieltää näin olevan ja ehdottaa hankkimaan parvekukat, jotka tarvitsee vain kastella. Tähän emäntä tuhahtaa halveksivasti, että eihän näidenkään hoidossa ole homma eikä mikään, senkun nyppisi ne kukat vaan.

Keittiöpsykologi sijoittaa tämän toiminnan aika korkealle ohjeissa "Miten tulen onnettomaksi". Ostaa nyt varta vasten joka kesä kukat, joista tietää että ei niitä ehdi ja jaksa hoitaa. Ja katsella sitten joka kesä huonosti hoidettuja kukkia ja pahoitella niitä vieraille, sen sijaan että ostaisi seuraavana kesänä toisenlaiset kukat tai ei kukkia ollenkaan.

Keittiöpsykologin tunteman naisen ongelma on, että hän asettaa mittapuut kukkien valinnalle ja hoidolle jonkun muun kuin itsensä mukaan. Jonkun määrittelemättömän sisäistetyn toisen mukaan ei ole homma eikä mikään nyppiä säännöllisesti kuihtuneita parvekekukkia, joten hän odottaa sitä itseltään. Ja epäonnistuu joka kesä tuntien itsensä epäkelvoksi naisihmiseksi. Hän olisi niin mielellään säännöllisesti nyppivää tyyppiä...

Parvekekukissa, kuten useimmissa muissakin asioissa, pitäisi hyväksyä itsensä ja lähteä omista lähtökohdistaan. Eihän ole mitään väliä sillä, miten joku toinen ehtii parvekekukkiaan hoitaa. Omat kukat on mitoitettava oman elämän ja oman ajankäytön mukaan ja viis veisattava siitä, mikä jollekin toiselle on "paljon" tai "vähän".

Siis keittiöpsykologin neuvo parvekekukkien ostajille: näpit irti "million bells" jalostuksista, jos et todellakin ole nyppivää tyyppiä!