Keittiöpsykologin poika käy eräässä kerhossa kerran viikossa. Vanhemmat voi olla siellä mukana tai sitten ei. Eräällä viikolla kerho jouduttiin siirtämään toiseen tilaan ja aloitus viivästyi siinä sitten jonkun verran. Kun keittiöpsykologi käveli poikansa kanssa sijaishuonetta kohti ohitse pyyhälsi eräs toinen äiti vauva kantoliinassa ja huikkasi mennessään, että katsoisin vähän hänen kahden vanhemman lapsen peräänsä. Ne kuulemma jäivät sinne huoneeseen. Hänellä olis nyt vähän niin ku kiire, kun on asioita kaupungilla.

Siellähän ne kaksi ja kolmevuotiaat sitten nököttivät, eväät edessään vieraassa tilassa hälinän keskellä. Ryhmän vetäjä ei ollut tullut vielä edes paikalle. Kuten arvata saattaa, tuli äitiä aika pian ikävä... Ryhmän vetäjällä meni iso osa tunnista siihen, että hän sai pidettyä nämä kaksi äidin perään itkevää pienokaista ylipäänsä ryhmätilassa.

Kerhoajan loppupuolella kyseinen äiti palasi takaisin ja keittiöpsykologi ei tietenkään saanut pidettyä suutaan kiinni, vaan ystävällisesti huomautti, että ei ollut ehkä ihan viisasta jättää lapsia sillä tavalla kerhoon. Sitäpaitsi on sovittu, ettei eväitä oteta esille heti alussa, vaan vasta evästauon aikana, ja kaikki muut yrittävät pitää tästä rytmistä kiinni.

Kyseinen äiti selitti siihen, että ei voi muulla tavalla lähteä kerhosta, koska isommat lapset eivät päästä. Ja olihan sovittu myös, että vanhemmat voivat lähteä.

Keittiöpsykologilla alkoi keittää ihan toden teolla kun kotona mietti miten hanurista selitykset olivat. Kyseessä on vapaaehtoisten pitämä kerho, ei mikään päiväkoti. Vanhemmat voi kyllä lähteä - jos lapsi tai lapset ovat siihen valmiita! Kannattaisi ehkä myös vähän miettiä, miksi nämä "vanhemmat", siis kaksi ja kolmevuotiaat, eivät tahdo päästää äitiä lähtemään. Olisikohan äidillä noin niin kuin muutenkin heille vähän liian vähän aikaa?

On varmasti rankkaa olla kolmen pienen lapsen äiti, mutta hei: kukaan ei ole pakottanut tekemään putkeen kolmea lasta. Satun tietämään että kyseisessä perheessä ollaan tietoisia ehkäisyvälineiden olemassaolosta. Ei ole vapaaehtoisten kerhonpitäjien tehtävä huolehtia siitä, että stressaantuneet kotiäidit saavat aikaa käydä kaupungilla. Kerhon vetäjillä ei ole siihen sen enempää koulutusta kuin moraalista velvollisuutta, eikä heille siitä makseta.

Lapset ovat lähtökohtaisesti hyvä ja ihana asia, jota on kannatettava. Mutta se ei tarkoita sitä, että kaikkien muiden on tanssittava niitten pillin mukaan, jotka sattuvat haluamaan enemmän lapsia kuin jaksavat hoitaa.

Keittiöpsykologin neuvo perheenlisäyksen suunnittelijoille: miettikää todella, todella tarkkaan, haluatteko vielä kolmannenkin lapsen.

Tämänkesäisellä vierailulla edellisen postauksen perheessä sain ihailla todella mahtavia parvekekukkia. Mitä oli tapahtunut? Tuttavani selkä on ollut todella huonossa kunnossa, niin että hän on ollut sairaslomalla ja kärsinyt kovia kipuja. Aviomiehensä oli sitten kieltänyt häneltä kaikki puutarhatyöt - lukuunottamatta kukkien nyppimistä. Ja oli niitä sitten nypittykin!

Tuttavani selkä sairastui liian kauan jatkuneen, liian paljon työnteon ja pitkien terveydellisten ongelmien viimeisenä pisarana. Voisi kuvitella, että kovat kivut ja sairaseläkkeen mahdollistava diagnoosi olisivat riittävä syy päästää irti velvollisuudentunteista kaikenlaista työtä kohtaan. Silti minusta vaikutti siltä, että tätä tärkeämpää tuttavalleni oli miehen antama kielto muihin puutarhatöihin. Siitä hän kertoi moneen otteessen.

Tietenkään pelkkä kieltäminen ei saanut häntä luopumaan töistä. Kieltämistä on hänen kohdallaan yritetty kyllä ennenkin, menestyksettä. Vasta sairastuminen sai hänet tottelemaan kieltoa. Mutta se kielto silti tarvittiin, sairaus ei riittänyt. Niin ihmeellinen on ihmisen, tässä tapauksessa itseltään liikaa vaativan sellaisen, mieli.

Keittiöpsykologin tunteman keski-ikäinen naisen luona toistuu jokakesäisellä vierailulla aina sama keskustelu. Emäntä pahoittelee, että parvekekukat ovat niin huonossa kunnossa, koska hän ei ole ehtinyt niitä hoitamaan ts. nyppimään niistä kuolleita kukkia pois. Keittiöpsykologi ei voi kieltää näin olevan ja ehdottaa hankkimaan parvekukat, jotka tarvitsee vain kastella. Tähän emäntä tuhahtaa halveksivasti, että eihän näidenkään hoidossa ole homma eikä mikään, senkun nyppisi ne kukat vaan.

Keittiöpsykologi sijoittaa tämän toiminnan aika korkealle ohjeissa "Miten tulen onnettomaksi". Ostaa nyt varta vasten joka kesä kukat, joista tietää että ei niitä ehdi ja jaksa hoitaa. Ja katsella sitten joka kesä huonosti hoidettuja kukkia ja pahoitella niitä vieraille, sen sijaan että ostaisi seuraavana kesänä toisenlaiset kukat tai ei kukkia ollenkaan.

Keittiöpsykologin tunteman naisen ongelma on, että hän asettaa mittapuut kukkien valinnalle ja hoidolle jonkun muun kuin itsensä mukaan. Jonkun määrittelemättömän sisäistetyn toisen mukaan ei ole homma eikä mikään nyppiä säännöllisesti kuihtuneita parvekekukkia, joten hän odottaa sitä itseltään. Ja epäonnistuu joka kesä tuntien itsensä epäkelvoksi naisihmiseksi. Hän olisi niin mielellään säännöllisesti nyppivää tyyppiä...

Parvekekukissa, kuten useimmissa muissakin asioissa, pitäisi hyväksyä itsensä ja lähteä omista lähtökohdistaan. Eihän ole mitään väliä sillä, miten joku toinen ehtii parvekekukkiaan hoitaa. Omat kukat on mitoitettava oman elämän ja oman ajankäytön mukaan ja viis veisattava siitä, mikä jollekin toiselle on "paljon" tai "vähän".

Siis keittiöpsykologin neuvo parvekekukkien ostajille: näpit irti "million bells" jalostuksista, jos et todellakin ole nyppivää tyyppiä!

Keittiöpsykologi ei jaksa ihmisiä, jotka kieltäytyvät, kun kumppani ehdottaa pariterapiaa. Eikö kannattaisi edes yrittää? 

Ystäväni A. esimerkiksi pyysi miestään vuosia pariterapiaan. Parilla ei ollut kolmeen vuoteen minkäänlaista fyysistä intiimiyttä. Riidat ja toistensa ymmärtämättömyys olivat jatkuvia. Vaikeissa asioissa ei päästy puusta pitkään. Nyt kun ero on tosiasia, mies on aivan kuin maailma loppuisi vaimon lähtöön. Valitettavasti hän voi myös katsoa peiliin tässä asiassa. Ehkä olisi kannattanut lähteä sinne pariterapiaan... Asiat eivät nimittäin parisuhteessa muutu, jos niitä ei muuteta.

On kumppanilta valtava osoitus rakkautta ja sitoutumista, jos pyytää toista pariterapiaan. Sillä teolla sanoo: sinä olet minulle niin tärkeä, että olen valmis lähtemään työlääseen ja mahdollisesti kivuliaaseen prosessiin, jotta me kaksi voisimme elää onnellisina yhdessä.

Samalla tavalla on hirveän loukkaavaa, jos kumppani kerta toisensa jälkeen kieltäytyy. Tekemällä niin hän sanoo: sinä et ole minulle niin tärkeä, että olisin valmis ylittämään rajani. Kyseenalaistan mieluummin suhteemme, kuin olen valmis muuttamaan mielipiteitäni.

Siis Keittiöpsykologin neuvo ongelmallisessa parisuhteessa eläville:

Jos kumppanisi ehdottaa sinulle pariterapiaa, mene ja ole onnellinen että kumppanisi on valmis taistelemaan suhteenne puolesta.

(Tai jos et mene, voit ehkä samantien alkaa pakkaamaan.)

Keittiöpsykologilla menee hermot, jos hänelle tarjoillaan aikakauslehtien erikoisnumeroita poikien kasvatuksesta. Keittiöpsykologi tuntee useammankin poikalapsen äidin, jotka ovat huolissaan siitä, etteivät ymmärrä "poikien juttuja". Kun pojat on kuitenkin niin erilaisia, ja kun ei ole ollut omia veljiäkään ja osaako sitä nyt suhtautua oikein ja ja ja... Ja hei, mä voin tuoda sullekin sen lehti x:n numeron, jossa oli erikoisliite pojista! Ei kiitos.

Keittiöpsykologi pyytää kääntämään tilanteen mielikuvituksessa toisinpäin. Mitä ajattelevat tyttölasten isät tyttöjen jutuista? Kahmivatko he lehtiä tyttöjen kasvatuksesta? Tunnustavatko he saunailloissa, etteivät ymmärrä tyttöjen juttuja? Ovatko he tästä peräti huolissaan???

Ei. Eivät he ole. He ajattelevat, että ovat tyttärelleen isänä ja miehenä läsnä. Naisspesifeihin asioihin tyttärellä on äitinsä. Ja he ovat oikeassa.

Siis keittiöpsykologin neuvo poikien äideille: 

Olkaa pojillenne läsnä naisena ja äitinä. Suhtautukaa poikien juttuihin niin kuin naisina suhtaudutte (kunhan ette vähättele tai loukkaa). Meidän ei tarvitse ymmärtää niitä. Sitä varten niillä on isä.

Ps. Ja jos se tekee liikaa töitä ollakseen pojilleen läsnä, niin tiedätte kyllä itse, ettette voi korvata sitä lukemalla aikakauslehtien liitteitä.