Keittiöpsykologi on pannut merkille, että kun päiväkodissa, leikkikentällä tms. joku lapsi vaikuttaa jollain määrittelemättömältä tavalla oudolta, niin syy siihen selviää yleensä kun tapaa vanhemmat.

Esimerkki:

Poika L., 3v., keittiöpsykologin pojan päiväkodissa, on levoton ja vähän töksähtelevä. Ei mitenkään pahasti, mutta sillä tavalla, että aikuisena pitää sitä epämukavana. Syntyy ylimääräistä kitkaa.

Keittiöpsykologi oli paikalla eräänä aamuna, kun L. ei olisi halunnut jäädä päiväkotiin. Sen hetken aikana, kun poika siirtyi äidin käsivarsilta hoitajan käsivarsille, äiti ehti sanoa konepistoolityyliin seuraavat asiat:

- haluaisitko mennä veljesi kanssa leikkimään, menehän tuonne veljesi luokse

- anna vielä äidille suukko kulta

- katsopa kun sinulla on omalelupäivä ja voit mennä leikkimään omalla autollasi

- äidin täytyy mennä töihin joten sinulla on päiväkotipäivä

- sano äidille heippa

- kun äiti tulee hakemaan niin mennään syömään keksiä

Hoitaja parka ei saanut suunvuora, ja lapsiparka ei tietenkään tiennyt mihin ajatuksensa kiinnittäisi ja jatkoi itkemistä. Pitäisiko hänen alkaa ajatella mitä rupeaisi leikkimään? Vai sitä että äiti lähtee ja häntä hyvästellään? Vai peräti sitä mitä päiväkotipäivän jälkeen tapahtuu?

Ei ihme että poika on levoton, jos vanhemmat eivät vaikeissa tilanteissa pysy rauhallisina ja selkeinä. Aidin olisi kannattanut jutella muut asiat kotona ja päiväkodin naulakolla rauhassa valmiiksi. Hoitajan syliin siirryttäessä lapselle annetaan vain yksi viesti, ja se on: äiti lähtee, hei hei. Piste. Ja sitten äiti todella lähtee. Tutussa päiväkodissa lapsi kyllä tietää, että äiti tulee iltapäivällä taas hakemaan.

Samaten erään kummalliselta vaikuttavan, mutta itsevarman kuusivuotiaan tytön käytös selvisi, kun kuulin sivusta äidin puheesta, että vanhemmat ovat eronneet äskettäin ja äiti on tällä hetkellä voimiensa äärirajoilla kahden lapsen yksinhuoltajana. Tytär on siis sellainen lapsi, joka piilottaa haastavaan avoimuuteen ja rohkeuteen perustavanlaatuisen epävarmuutensa. Keittiöpsykologi muistaa tällaisia lapsia omilta kouluajoiltaan, ja ei ollut tavatonta, että he jossain vaiheessa alkoivat kertoa toisille lapsille ihmeellisiä, tietysti paikkansapitämättömiä, tarinointa rikkaista sukulaisista tms.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että sama pätee tietysti keittiöpsykologin omaan perheeseen. Jos joku pitää keittiöpsykologin poikaa vähän kummallisena, niin selitystä varten on parasta katsoa peiliin. Keittiöpsykologilla ja miehellä on jopa aika hyvä arvaus, mistä ominaisuuksista kyse saattaisi olla...

Keittiöpsykologin neuvo kaikille alle kouluikäisten lasten kanssa tekemisissä oleville:

Jos haluat ymmärtää lapsia, katso vanhempia!