Siellähän ne kaksi ja kolmevuotiaat sitten nököttivät, eväät edessään vieraassa tilassa hälinän keskellä. Ryhmän vetäjä ei ollut tullut vielä edes paikalle. Kuten arvata saattaa, tuli äitiä aika pian ikävä... Ryhmän vetäjällä meni iso osa tunnista siihen, että hän sai pidettyä nämä kaksi äidin perään itkevää pienokaista ylipäänsä ryhmätilassa.

Kerhoajan loppupuolella kyseinen äiti palasi takaisin ja keittiöpsykologi ei tietenkään saanut pidettyä suutaan kiinni, vaan ystävällisesti huomautti, että ei ollut ehkä ihan viisasta jättää lapsia sillä tavalla kerhoon. Sitäpaitsi on sovittu, ettei eväitä oteta esille heti alussa, vaan vasta evästauon aikana, ja kaikki muut yrittävät pitää tästä rytmistä kiinni.

Kyseinen äiti selitti siihen, että ei voi muulla tavalla lähteä kerhosta, koska isommat lapset eivät päästä. Ja olihan sovittu myös, että vanhemmat voivat lähteä.

Keittiöpsykologilla alkoi keittää ihan toden teolla kun kotona mietti miten hanurista selitykset olivat. Kyseessä on vapaaehtoisten pitämä kerho, ei mikään päiväkoti. Vanhemmat voi kyllä lähteä - jos lapsi tai lapset ovat siihen valmiita! Kannattaisi ehkä myös vähän miettiä, miksi nämä "vanhemmat", siis kaksi ja kolmevuotiaat, eivät tahdo päästää äitiä lähtemään. Olisikohan äidillä noin niin kuin muutenkin heille vähän liian vähän aikaa?

On varmasti rankkaa olla kolmen pienen lapsen äiti, mutta hei: kukaan ei ole pakottanut tekemään putkeen kolmea lasta. Satun tietämään että kyseisessä perheessä ollaan tietoisia ehkäisyvälineiden olemassaolosta. Ei ole vapaaehtoisten kerhonpitäjien tehtävä huolehtia siitä, että stressaantuneet kotiäidit saavat aikaa käydä kaupungilla. Kerhon vetäjillä ei ole siihen sen enempää koulutusta kuin moraalista velvollisuutta, eikä heille siitä makseta.

Lapset ovat lähtökohtaisesti hyvä ja ihana asia, jota on kannatettava. Mutta se ei tarkoita sitä, että kaikkien muiden on tanssittava niitten pillin mukaan, jotka sattuvat haluamaan enemmän lapsia kuin jaksavat hoitaa.

Keittiöpsykologin neuvo perheenlisäyksen suunnittelijoille: miettikää todella, todella tarkkaan, haluatteko vielä kolmannenkin lapsen.

Tuttavani selkä sairastui liian kauan jatkuneen, liian paljon työnteon ja pitkien terveydellisten ongelmien viimeisenä pisarana. Voisi kuvitella, että kovat kivut ja sairaseläkkeen mahdollistava diagnoosi olisivat riittävä syy päästää irti velvollisuudentunteista kaikenlaista työtä kohtaan. Silti minusta vaikutti siltä, että tätä tärkeämpää tuttavalleni oli miehen antama kielto muihin puutarhatöihin. Siitä hän kertoi moneen otteessen.

Tietenkään pelkkä kieltäminen ei saanut häntä luopumaan töistä. Kieltämistä on hänen kohdallaan yritetty kyllä ennenkin, menestyksettä. Vasta sairastuminen sai hänet tottelemaan kieltoa. Mutta se kielto silti tarvittiin, sairaus ei riittänyt. Niin ihmeellinen on ihmisen, tässä tapauksessa itseltään liikaa vaativan sellaisen, mieli.

Keittiöpsykologi sijoittaa tämän toiminnan aika korkealle ohjeissa "Miten tulen onnettomaksi". Ostaa nyt varta vasten joka kesä kukat, joista tietää että ei niitä ehdi ja jaksa hoitaa. Ja katsella sitten joka kesä huonosti hoidettuja kukkia ja pahoitella niitä vieraille, sen sijaan että ostaisi seuraavana kesänä toisenlaiset kukat tai ei kukkia ollenkaan.

Keittiöpsykologin tunteman naisen ongelma on, että hän asettaa mittapuut kukkien valinnalle ja hoidolle jonkun muun kuin itsensä mukaan. Jonkun määrittelemättömän sisäistetyn toisen mukaan ei ole homma eikä mikään nyppiä säännöllisesti kuihtuneita parvekekukkia, joten hän odottaa sitä itseltään. Ja epäonnistuu joka kesä tuntien itsensä epäkelvoksi naisihmiseksi. Hän olisi niin mielellään säännöllisesti nyppivää tyyppiä...

Parvekekukissa, kuten useimmissa muissakin asioissa, pitäisi hyväksyä itsensä ja lähteä omista lähtökohdistaan. Eihän ole mitään väliä sillä, miten joku toinen ehtii parvekekukkiaan hoitaa. Omat kukat on mitoitettava oman elämän ja oman ajankäytön mukaan ja viis veisattava siitä, mikä jollekin toiselle on "paljon" tai "vähän".

Siis keittiöpsykologin neuvo parvekekukkien ostajille: näpit irti "million bells" jalostuksista, jos et todellakin ole nyppivää tyyppiä!

Ystäväni A. esimerkiksi pyysi miestään vuosia pariterapiaan. Parilla ei ollut kolmeen vuoteen minkäänlaista fyysistä intiimiyttä. Riidat ja toistensa ymmärtämättömyys olivat jatkuvia. Vaikeissa asioissa ei päästy puusta pitkään. Nyt kun ero on tosiasia, mies on aivan kuin maailma loppuisi vaimon lähtöön. Valitettavasti hän voi myös katsoa peiliin tässä asiassa. Ehkä olisi kannattanut lähteä sinne pariterapiaan... Asiat eivät nimittäin parisuhteessa muutu, jos niitä ei muuteta.

On kumppanilta valtava osoitus rakkautta ja sitoutumista, jos pyytää toista pariterapiaan. Sillä teolla sanoo: sinä olet minulle niin tärkeä, että olen valmis lähtemään työlääseen ja mahdollisesti kivuliaaseen prosessiin, jotta me kaksi voisimme elää onnellisina yhdessä.

Samalla tavalla on hirveän loukkaavaa, jos kumppani kerta toisensa jälkeen kieltäytyy. Tekemällä niin hän sanoo: sinä et ole minulle niin tärkeä, että olisin valmis ylittämään rajani. Kyseenalaistan mieluummin suhteemme, kuin olen valmis muuttamaan mielipiteitäni.

Siis Keittiöpsykologin neuvo ongelmallisessa parisuhteessa eläville:

Jos kumppanisi ehdottaa sinulle pariterapiaa, mene ja ole onnellinen että kumppanisi on valmis taistelemaan suhteenne puolesta.

(Tai jos et mene, voit ehkä samantien alkaa pakkaamaan.)

Keittiöpsykologi pyytää kääntämään tilanteen mielikuvituksessa toisinpäin. Mitä ajattelevat tyttölasten isät tyttöjen jutuista? Kahmivatko he lehtiä tyttöjen kasvatuksesta? Tunnustavatko he saunailloissa, etteivät ymmärrä tyttöjen juttuja? Ovatko he tästä peräti huolissaan???

Ei. Eivät he ole. He ajattelevat, että ovat tyttärelleen isänä ja miehenä läsnä. Naisspesifeihin asioihin tyttärellä on äitinsä. Ja he ovat oikeassa.

Siis keittiöpsykologin neuvo poikien äideille: 

Olkaa pojillenne läsnä naisena ja äitinä. Suhtautukaa poikien juttuihin niin kuin naisina suhtaudutte (kunhan ette vähättele tai loukkaa). Meidän ei tarvitse ymmärtää niitä. Sitä varten niillä on isä.

Ps. Ja jos se tekee liikaa töitä ollakseen pojilleen läsnä, niin tiedätte kyllä itse, ettette voi korvata sitä lukemalla aikakauslehtien liitteitä.

Esimerkki:

Poika L., 3v., keittiöpsykologin pojan päiväkodissa, on levoton ja vähän töksähtelevä. Ei mitenkään pahasti, mutta sillä tavalla, että aikuisena pitää sitä epämukavana. Syntyy ylimääräistä kitkaa.

Keittiöpsykologi oli paikalla eräänä aamuna, kun L. ei olisi halunnut jäädä päiväkotiin. Sen hetken aikana, kun poika siirtyi äidin käsivarsilta hoitajan käsivarsille, äiti ehti sanoa konepistoolityyliin seuraavat asiat:

- haluaisitko mennä veljesi kanssa leikkimään, menehän tuonne veljesi luokse

- anna vielä äidille suukko kulta

- katsopa kun sinulla on omalelupäivä ja voit mennä leikkimään omalla autollasi

- äidin täytyy mennä töihin joten sinulla on päiväkotipäivä

- sano äidille heippa

- kun äiti tulee hakemaan niin mennään syömään keksiä

Hoitaja parka ei saanut suunvuora, ja lapsiparka ei tietenkään tiennyt mihin ajatuksensa kiinnittäisi ja jatkoi itkemistä. Pitäisiko hänen alkaa ajatella mitä rupeaisi leikkimään? Vai sitä että äiti lähtee ja häntä hyvästellään? Vai peräti sitä mitä päiväkotipäivän jälkeen tapahtuu?

Ei ihme että poika on levoton, jos vanhemmat eivät vaikeissa tilanteissa pysy rauhallisina ja selkeinä. Aidin olisi kannattanut jutella muut asiat kotona ja päiväkodin naulakolla rauhassa valmiiksi. Hoitajan syliin siirryttäessä lapselle annetaan vain yksi viesti, ja se on: äiti lähtee, hei hei. Piste. Ja sitten äiti todella lähtee. Tutussa päiväkodissa lapsi kyllä tietää, että äiti tulee iltapäivällä taas hakemaan.

Samaten erään kummalliselta vaikuttavan, mutta itsevarman kuusivuotiaan tytön käytös selvisi, kun kuulin sivusta äidin puheesta, että vanhemmat ovat eronneet äskettäin ja äiti on tällä hetkellä voimiensa äärirajoilla kahden lapsen yksinhuoltajana. Tytär on siis sellainen lapsi, joka piilottaa haastavaan avoimuuteen ja rohkeuteen perustavanlaatuisen epävarmuutensa. Keittiöpsykologi muistaa tällaisia lapsia omilta kouluajoiltaan, ja ei ollut tavatonta, että he jossain vaiheessa alkoivat kertoa toisille lapsille ihmeellisiä, tietysti paikkansapitämättömiä, tarinointa rikkaista sukulaisista tms.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että sama pätee tietysti keittiöpsykologin omaan perheeseen. Jos joku pitää keittiöpsykologin poikaa vähän kummallisena, niin selitystä varten on parasta katsoa peiliin. Keittiöpsykologilla ja miehellä on jopa aika hyvä arvaus, mistä ominaisuuksista kyse saattaisi olla...

Keittiöpsykologin neuvo kaikille alle kouluikäisten lasten kanssa tekemisissä oleville:

Jos haluat ymmärtää lapsia, katso vanhempia!

Keittiöpsykologi ei pidä hyvänä ideana yrittää kasvattaa lasta pienestä pitäen kriittisyyteen omaa taustaansa kohtaan. Kriittisyys - tai sisäinen etäisyys - on aikuisten käsite ja aikuisten kokemusmaailmaa, ajattelun muoto, joka kehittyy aikaisintaan kahdentoista ikävuoden kieppeillä. Tätä pienempi lapsi ei ymmärrä mitään tällaisesta. Hänelle maailma vain on.

Lapsella on keittiöpsykologin mielestä oikeus tietää omasta perhetaustastaan ja oikeus kokea sen perustavalla tavalla hyväksi. Oma perhe ja suku on osa omaa identiteettiä, halusimmepa sitä tai emme. Siitä ei nyt kertakaikkiaan vain ole pääsemistä. Jos lapselle siis yrittää kasvattaa sisäistä etäisyyttä sukutaustaansa, kasvattaa lapselle itse asiassa sisäistä etäisyyttä omaan itseensä. Poikahan on itsekin kreivi se ja se. Jos siis kreiviydessä on isän mielestä jotain arveluttavaa (miksi siihen muuten pitäisi ottaa etäisyyttä?), niin pojalle välittyy viesti, että hänessä itsessäänkin on jotain arveluttavaa.

Tämä pätee tietysti muihinkin perhetaustan erityispiirteisiin, olipa vanhemman torjuma asia sitten savolaisuus, periytyvä sairaus tai ne kuuluisat suvun mustat lampaat. Mitä enemmän vanhemmat potkivat ja peppuroivat omaa taustaansa vastaan, sitä enemmän he myös tahtomattaan välittävät, miten vahvasti he ovat perheessään kiinni. Kriittisten vanhempien tarkoituksena voi olla "vapauttaa" lapsi perheen taakasta. Todennäköisempää on kuitenkin, että lapselle siirtyy oma riistiriitainen kiintymys.

Sisäistä etäisyyttä voi ottaa vain, jos on ensin tuntenut yhteenkuuluvuutta. Erottautua vasta, kun on ensin identifioitunut. Meidän vanhempien tehtävä on tarjota lapselle sosiaalinen identiteetti, selkeä vastaus kysymykseen kuka minä olen, ja selkeä käsitys siitä, että kelpaan olemalla se kuka olen. Kun lapsi tulee murrosikään, hän alkaa ottaa tähän identiteettiin etäisyyttä ja arvioida sitä uudelleen - takuuvarmasti! Silloin voimme tukea häntä kriittisyydessä olemalla valmiita keskustelemaan ja rakastamalla häntä murrosikäisine mielipiteineen. Vanhemmat, joilla itsellään on takana vaikea tie itsenäisyyteen lapsuudenperheestä, eivät tunnu aina luottavan, että heidän lapsillaan olisi kyky samaan.

Siis keittiöpsykologin suositus vanhemmille:

Jos haluat, että lapsesi ottaa joskus etäisyyttä, anna hänelle yhteenkuuluvuutta!

Heillä on erilaiset kiinnostuksen kohteet. He pitävät eri ruuista, eri elokuvista, eri musiikista. Heillä on erilaiset käsitykset yksityisyydestä, erilaiset seksuaaliset tarpeet, erilainen käsitys pöytätavoista, koulutuksen merkityksestä, uskonnosta ja siitä miten ihmisten kanssa puhutaan, mukaanluettuna se, mitä parisuhteessa voi toiselle sanoa.

Yksi on seurallinen ja rakastaa matkustelua, toinen erakko. Lomat hän viettää kotona, kirjaimellisesti. Yksi haluaa kokeilla uutta, toinen kieltäytyy syömästä mitään muita ruokia, kuin niitä jotka lapsuudenkodistaan tuntee. Kastikkeen on oltava siitä tietystä Knorrin pussista, muuten se ei kelpaa. Yksi haluaisi parisuhdeterapiaan, toinen ei.

Keittiöpsykologi on sen eläväisen osapuolen - naisen - ystävä, ja kannatti pariskunnan jo kerran tekemää eroa, vaikka se pariskunnan pojan vuoksi kamalalta tuntuikin. Samaisen pojan vuoksi naapurit palasivat takaisin yhteen, yrittämään tehdä parisuhteesta sellainen, että pysyisivät siinä sen itsensä takia. Hieno tavoite.

Keittiöpsykologi ei ymmärrä, miten tämä pariskunta koskaan pääsi siihen vaiheeseen, että alkoi suunnitella lapsia. Ja miksi he halusivat lapsia toistensa kanssa. Vastakohtien vetovoima on tosiasia, eikä avioliitto tältä pohjalta ole mahdoton. Mutta helvetin vaikea se on. Lasten kanssa helvetillisen vaikea.

Keittiöpsykologi on kiitollinen, että oman aviomiehen kanssa on alueita, joissa olemme alkujaankin olleet samoilla linjoilla. Olisi hirveän rasittavaa joutua joka pikkuasiassa ensin neuvottelemaan ja sovittelemaan kahta toisilleen vastakkaista kantaa. Riittää kun näitä kipupisteitä on muutamia per pariskunta.

Siis keittiöpsykologin neuvo niille, joilla on kumppanin suhteen vielä valinnanvaraa:

Etsi kaltaistasi seuraa!